Erikoisalan kansainvälinen kehitys
Vuosina 2009–2012 EU:n tasolla tehtiin koulutusrakenteen yhtenäistämishanke myös liikunta- urheilulääketieteen alalla. Työtä on käytännössä tehnyt Euroopan erikoislääkäriliiton, UEMS:n (European Training Chapter for Medical Specialists) alainen liikunta- ja urheilulääketieteen komitea (MJC, Multidisciplinary Joint Committee on Sports Medicine) ja samaa työtä on tehty ainakin 37 muulla erikoisalalla.
Tämän työn yhteydessä tehdyissä selvityksissä todettiin v. 2011, että 13 EU maassa 27:stä liikunta- urheilulääketieteen erikoisala oli itsenäinen erikoisala siten, että koulutuksen pituus kattaa EU:n asettamat vähimmäiskriteerit koulutusohjelman pituudelle. Nämä maat olivat Hollanti, Iso-Britannia, Italia, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Viro, Latvia, Malta, Portugali, Romania, Slovenia, Tsekin tasavalta ja Suomi. Lisäksi ala on ns. alaerikoisala (subspesialiteetti) seitsemässä EU-maassa.
Suomalaiset koulutusvaatimukset ovat pääosin yhtäpitäviä EU-tasoisten vaatimusten kanssa. Erikoisalan nimi vaihtelee maittain. Yleisimmin ja myös EU:ssa nimikkeenä käytetään englanninkielistä sanaparia Sports Medicine, jonka yleinen suomenkielinen käännös on urheilulääketiede. Isossa-Britanniassa on englanninkielisenä nimikkeenä käyttöön alkanut kuitenkin vakiintua Sports and Exercise Medicine, joka kuvaa aiempaa paremmin liikunta- ja urheilulääketieteen koko laajuutta.
Vaikka joissakin Euroopan maissa erikoisala on perustettu jo ennen Suomea, on myös maita, joissa se on perustettu vasta 2000-luvulla. Näistä merkittävimmät ovat Iso-Britannia ja Australia, joissa urheilu- ja liikuntalääketieteellinen toiminta on muutoin ollut erittäin vilkasta ja edistyksellistä. Ison-Britannian ja Australian erikoisalan valmistelutyön ja hakuvaiheen perusteluissa tuodaan esille, miten liikunta- urheilulääketieteen erikoislääkäreiden hyödyntäminen perusterveydenhuollossa tuo huomattavia säästöjä ja ohjaa potilaita pois muusta erikoissairaanhoidosta (ortopedit, fysiatrit ja reumatologit) ja nopeuttaa potilaiden kulkua hoitoketjuissa ja hoidon laatua. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että liikunta- ja urheilulääketieteen erikoislääkärit toimivat konsultteina perusterveydenhuollon potilaille, jolloin lähetteet erikoissairaanhoitoon vähenevät ja liikunnan käyttö mm. tyypillisten kansantautien ehkäisyssä ja hoidossa voi tehostua.
Samoihin selvityksiin perustuen esitetään, että perusterveydenhuollossa toimivat liikunta- urheilulääketieteen erikoislääkärit voivat vastata erikoissairaanhoidosta palautetuista potilaista esim. ortopedisten leikkausten jälkeen. Myös erikoissairaanhoidon puolella tällainen rooli on mahdollinen. Liikunta- ja urheilulääketieteen erikoislääkäreiden mukanaolo julkisen terveydenhuollon hoitoketjuissa toisi asiantuntemusta liikunnan käyttöön sairauksien ja vammojen ehkäisyssä, hoidossa ja kuntoutuksessa. Liikunta- ja urheilulääketieteen erikoislääkäreitä voisi myös käyttää koulutuksessa, tuotekehityksessä ja strategisessa suunnittelutyössä tavoitteena liikunnallisen elämäntavan edistäminen yhteisöissä ja eri ikäryhmissä. Liikunta- ja urheilulääketieteen koulutusta ja tutkimusta vahvistaisi erityisesti alan professuurien perustaminen lääketieteellisiin tiedekuntiin.
Liikunta- ja urheilulääketieteen erikoislääkäreiden erikoisosaamista tulisi kansanterveydellisen ja kliinisen funktion lisäksi käyttää huippu-urheilijoiden hoidossa ja valmennuksen tukena.
Niissä maissa, joista saatiin henkilökohtaista tiedonantoa, erikoislääkärit työskentelivät yksityisklinikoissa, julkisissa sairaaloissa, ja kaupallisissa liikuntakeskuksissa. Yleinen yhteiskunnallinen tarve on johtanut useissa maissa siihen, että alaa ja alan osaamisen hyödyntämistä terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmässä ollaan kehittämässä ja laajentamassa monitieteellisillä toimintatavoilla.
Vuonna 2005 annettu EU-direktiivi käsittelee ammattipätevyyksiä. Siinä määritellään löyhästi myös lääketieteen erikoisalojen koulutus keston mukaan kolmen, neljän ja viiden vuoden koulutusohjelmiin. Yleisesti kuitenkin todetaan, että mikään erikoisalakoulutus ei voi olla riittävä, jos se kestää vain kolme vuotta (Halila selvityksessä Puolijoki ja Tuulonen 2007).
Direktiivissä ei oteta tarkemmin kantaa koulutuksen rakenteeseen. Se asettaa kuitenkin raamit koulutusrakenteen standardointityölle. Liikunta- ja urheilulääketieteen erikoisalaa ei mainita direktiivissä, jossa mainitaan 52 muuta lääketieteen erikoisalaa. Tämä ei kuitenkaan ole hidastanut liikunta- ja urheilulääketieteen erikoistumiskoulutuksen standardointityötä EU-tasolla.
Liikunta- ja urheilulääketieteen koulutuksen rakenne ja pituus vaihtelevat huomattavasti eri maissa, mikä ilmenee muun muassa Euroopan erikoislääkäriliiton ja EFSMA:n selvityksissä. Kesto vaihtelee kahdesta viiteen vuoteen. Lyhimmät koulutusohjelmat eivät johda alan erikoislääkärin pätevyyteen, vaan ovat ns. täydentäviä opintoja tai johtavat subspesialiteettiin. Koulutus sisältää yleisesti liikunta- ja urheilulääketieteellisen palvelun lisäksi teoria-, perus- ja täydennysopintoja keskeisillä alaan liittyvillä muilla lääketieteen erikoisaloilla. Liikunta- ja urheilulääketieteellisen palvelun pituus vaihtelee kahdesta viiteen vuoteen. Joissakin maissa koulutukseen pääsy vaatii kirjallisen ja/tai suullisen kuulustelun läpäisyä.
Yhteenvetona liikunta- ja urheilulääketieteen kansainvälisestä kehityksestä voidaan todeta, että liikunta- ja urheilulääketieteen erikoisala on vahvistanut asemaansa sekä Euroopassa että muualla maailmassa erityisesti lihavuuden, diabeteksen ja muiden elintapasairauksien räjähdysmäisen lisääntymisen takia. Erikoislääkäreiden tarpeellisuus sekä kansanterveydellisinä, että terveydenhuollon ja sairaanhoidon kliinisinä toimijoina, kouluttajina ja opettajina sekä liikunnan asiantuntijoina on laajasti todettu. Suositeltavaa on, että myös Suomessa kehitys menee tähän suuntaan, ja että erikoisalan osaamista tullaan vahvistamaan julkisissa terveydenhuollon ja muissa organisaatioissa.