Historia Suomessa

Ajatukset oman erikoisalan tai suppean erikoisalan perustamisesta urheilu- tai liikuntalääketieteeseen konkretisoituivat 1980-luvun alkupuolella, jolloin keskusteluissa ja asiakirjoissa urheilulääketieteen erikoisalan tilalle tuli laaja-alaisempi liikuntalääketiede-nimike. Perusideana oli liikunnan vaikutusten laaja-alainen tutkiminen ja liikunnan ja terveyden välisten yhteyksien selvittäminen ja tutkimustiedon soveltaminen mahdollisimman suoraan myös sairauksien ehkäisyyn ja potilaiden hoitoon. Sen lisäksi alalla pyrittiin kiinnittämään huomiota huippu- ja kilpaurheiluun liittyvien lääketieteellisten ongelmien selvittämiseen ja hoitamiseen. Monet alan pioneerit kiinnittivät alusta lähtien huomiota myös antidoping-toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen.

Suomen Olympiakomitea, Urheilulääketieteen säätiö, Suomen Urheilulääkäriyhdistys ja Suomen Fysiologiyhdistys tekivät vuonna 1981 yhteisen aloitteen liikuntalääketieteen erikoisalan luomiseksi (Suomen Olympiakomitea 1981). Lääkintöhallituksen spesialiteettineuvottelukunta asetti samana vuonna erityisen jaoston selvittämään liikuntalääketieteen erikoisalan tai vastaavan suppean erikoisalan perustamisen tarpeellisuutta sekä kyseisen erikoisalan tai suppean erikoisalan niveltämistä maamme terveydenhuoltojärjestelmään. Jaoston tuli selittää myös alan koulutusvaatimuksia, koulutuspaikkoja ja muita koulutuksessa edellytettäviä näkökohtia. Jaoston puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Kaarlo Hartiala ja jäseniksi Markku Järvinen, Timo Kuurne, Reijo Vihko, Ilkka Vuori ja Markku Äärimaa. Työryhmän sihteeriksi kutsuttiin Manu Jääskeläinen Suomen Lääkäriliitosta.

Valmistelutyön aikana työryhmä keskusteli myösmonien ulkopuolisten tahojen mm. Lääkintöhallituksen kanssa. Työryhmä jätti mietintönsä OPM:lle vuonna 1983. Jaoston näkemyksen mukaan liikuntalääketiede täytti erikoisalan kriteerit. Toisen mahdollisen vaihtoehdon, suppean spesialiteetin,  ”rakennettuna muun erikoisalan päälle”, se katsoi johtavan liian kirjaviin eikä tarpeeksi kattaviin osaamisprofiileihin. Jaosto esittikin näkemyksensä mukaisesti täyden liikuntalääketieteen erikoisalan perustamista.

Jaosto asetti liikuntalääketieteen erikoisalan tavoitteiksi (Hartiala ym.1983):

1. Yksilön ja väestön terveiden elämäntapojen kehittäminen liikunnallista aktiviteettia

lisäämällä ja liikunnan vaikutusten suuntaamisella siten, että sillä on terveyttä säilyttävää,

lisäävää tai kuntouttavaa vaikutusta väestöön.

2. Liikuntavammojen ja liikuntaan liittyvien riskitekijöiden ennalta ehkäisy, minimointi

ja hoito.

3. Yksilön fyysiseen suorituskykyyn liittyvien lääketieteellisten keinojen ja mahdollisuuksien

eettisesti hyväksyttävissä oleva hyödyntäminen ja käyttäminen; edellisiin tavoitteisiin liittyvä tieteellinen tutkimustyö sekä tämän tiedon luomiseen ja lisäämiseen liittyvä opetus- ja valistustoiminta.

Esimerkkeinä merkittävistä kohderyhmistä jaosto mainitsi kuntoilijat, kilpaurheilua harjoittava väestönosa, kouluikäiset, vanhukset ja liikuntarajoitteiset erityisryhmät. Jo 1980-luvun alussa nähtiin, että liikuntalääketieteen kehittäminen on osa yhteiskunnan pyrkimyksiä vaikuttaa terveyttä edistäviin toimintoihin. Liikuntalääketiede nähtiin yhtenä keinona, jolla voidaan vaikuttaa yleisen kansanterveyden myönteiseen kehittämiseen (Hartiala ja Jääskeläinen 1983). Myöhemmin on nähty, että tällainen näkemys erikoisalan roolista on kolmen vuosikymmenen aikana voimistunut. 

Koulutus voitaisiin jaoston mukaan parhaiten toteuttaa maamme kuudessa liikuntalääketieteen keskuksessa.

Liikuntalääketieteen  erikoisala päätettiin perustaa vuonna 1985 ja sitä koskeva asetus tuli voimaan  seuraavana vuonna.

Koulutusta varten joukko lähinnä muiden erikoisalojen lääkäreitä (dosentteja), jotka työskentelivät liikuntalääketieteen alueella, saivat liikuntalääketieteen erikoislääkärinoikeudet vuonna 1986. Samana vuonna perustettiin erikoistuvien lääkärien toimet kuuteen liikuntalääketieteen keskukseen OPM:n myöntämällä rahoituksella.